Kello soi varhain. Vilkaisen herätyskelloani ja totean sen olevan vasta 4:30 a.m.

Mieheni nousee varovasti sängystä, käy vessassa, pukeutuu vaatehuoneessa, ajaa partansa ja livahtaa kohta ohitseni kuin haamu.

Kysäisen häneltä kuiskaten: Onhan sinulla kaikki tarvittava nyt varmasti mukana?

Mieheni nyökkää ja hiipii hiljaa makuuhuoneesta, varoen herättämästä tytärtämme, joka hetkistä aiemmin oli kömpinyt huoneestaan äidin viereen ja tuhnuttaa vieressäni, nenu kiinni äidin poskessa. Niin makoista untaan nähden... 

Kohta kuulen jo kahvinkeittimen tutun ropinan keittiöstä ja näen silmissäni, kuinka mieheni istuu keittiön pöydän ääressä, kaikessa aamuyön hiljaisuudessa, aamuöistä ja taatusti extra-vahvaa kahviaan hörppien ja partaansa sivellen (aina kun on ajatuksissaan).

Hymyn kare käy huulillani ja katselen nukkuvaa tytärtäni ajatellen: On sinulla söpöliini vaan hyvä isä!

Siis tomerana toimeen on lähdetty, taas kerran. Pian kuulen jo autotallin oven käyvän ja auton käynnistyvän.

Vilkaisen uudemman kerran herätyskelloani ja totean sen olevan vasta 5 a.m.!

Tekstaan kohta perään:

Noh, oletko ensimmäisenä jonossa?

johon vastaus:

No. I'm not!

--------------------------------------------------------------------------

Mistä on oikein kyse?

Ei sen ihmeemmästä kuin kerhoon ilmoittautumisesta Ameriikan malliin... (tai ainakin meidän kerhon malliin...)

Eikä mieheni ollut edes ekana jonossa, vaikka oli paikalla jo 5:10 a.m.

Ensimmäinen jonossa oli tullut jo tuntia aiemmin klo 4 a.m. Ja sama täti-ihminen kertoi, että edellisenä vuonna hän oli ottanut varman päälle ja tullut jo ennen 3 a.m. jonottamaan. Oh my!

Kerhoon ilmoittautuminen voi joskus olla oma taiteenlajinsa ja meillä oli tarkka sotasuunnitelma, kuinka homma toimii. Koska äiti hoitaa kerhoon viennit ja haut ympäri vuoden, niin isä sitten kerta vuoteen heräilee kukonlaulun aikaan ja hoitaa tämän ilmoittautumispuolen..

Ja sinne mieheni lähti, tunnollisesti ja mukisematta muiden vanhempien sekaan, jonottamaan.

Jonottamaan koleaan aamuyöhön, hiljaisen kirkon pihaan, jossa muutkin mammat ja isukit istuivat retkituoleissaan, viltteihin ja huopiin tiukasti kääriytyneinä, kaikki saman asian perässä. 

Yksi aikaa tappaakseen lukemassa kirjaa, toinen kertoilemassa tarinaa, kolmas pikkupakkasesta hytisten ja sitä rataa.

Välillä käytiin ehkä lämmittelemässä takalistoa autoissa penkinlämmitintä hyristellen ja sitten vaan takaisin jonottamaan.

Siellä miehenikin seisoskeli Paasilinna povitaskussaan, ilmoittautumisjonossa 2,5 tuntia. Ja kyllä vaan oli onnellinen ilme isukilla, saapuessaan kotiin ja hymyssä suin kertoillessaan, että kyllä vaan, neiti pääsi haluamaamme ryhmään.

Tokaisi tietty vielä miehiseen tyyliin, että eipä moinen jonottelu pikkupakkasessa tunnu Suomen armeijan käyneelle missään.

Eli toisin sanoen oli ihan pala kakkua koko homma!

Ok! And YEEEESSS!!!

Äiti ja tytär olivat huisin onnellisia siitä, että neiti pääsi isojen tyttöjen kokopäiväryhmään ja isikin sai siitä syystä oikein ISOOON halin! Vaan mitäpä sitä ei isä tekisi tyttärensä puolesta!

Thanks hani! I love you!