Jo teininä haaveilin tatuoinnista, perhosesta, delfiinistä tai erikoisesta, eksoottisesta kukasta.

Haaveilin ottavani tatuoinnin ehkä niskaan, lapaluiden väliin, alaselkään, alavatsaan tai nilkkaan.

Mutta en ottanut, en uskaltanut, en raaskinut, kai minä pelkäsin alitajunnassani tatuointineulaa ja mahdollista kipua.

---------------------------------------------------------------------

Jokunen vuosi sitten, ylitettyäni jo maagisen 30-veen ikärajan tatuointihaaveeni tuli puheenaiheeksi ystävättäreni, tyttäremme kummitädin kanssa.

Olimme juuri kesälomalla Suomessa ja suunnittelimme puhelimessa leikkimielisesti jotain räväkkää ohjelmaa ihan vain kaksin, tyttöjen kesken, jolloin ystävättäreni väläytti minulle: Hei, mennään ja otetaan ne haaveilemamme tatskat!

Jee! Ja niin sovittiin ja Hesassa päätettiin tatskat ottaa, nilkkoihin, minä nilkan sisäosaan, ystävätär nilkan ulko-osaan. Jotain tribaalia, köynnöstä ehkä, joo, niin se on.

Muutaman päivän päästä tatuointisalonkiin suunnatessamme alkoi mamman mahassa murista ja pieni paniikkikin taisi vatsaa kouraista... Jumankeka, mitä mä nyt olen tekemässä...

Mutta pian jo istuin tatuointituolissa ja upeat rastat päässä oleva, hoikka naistatuoija jäljensi hahmottelemani tatuoinnin nilkkaani, otti käteen jonkun maaliruiskun tapaisen ja eikun  menoksi.

Aikani katsoin touhua ja kysyin tyhmänä: Milloin alat varsinaisesti tatuoimaan? (kuvittelin hänen vielä hahmottelevan tatuointia jalkaani tuolla mystisellä maaliruiskulla... Voi pönttö minä...)

Tyttö vastasi siihen selvästi huvittuneena: Täs mä tatuoin jo koko ajan! Sulla taitaakin olla aika korkea kipukynnys.

Mtäh!?? Eihän tää ees satu! Ja eihän toi tatuointineula edes näytä neulalta... Omaa tatuointivuoroaan odottava ystävättärenikin näytti tämän keskustelun jälkeen selvästi rennommalta ja kalvakkuus kasvoilta hälveni hänelläkin.

Ja niin taas kaikkosi yksi pelko mielestäni, sillä odotin tatuoinnin sattuvan ihan HELVETISTI ja ihoni ikäänkuin kärventyvän tatuointineulan painalluksesta.

Vaan ei se saakutti sattunutkaan, ei ainakaan pieni sellainen, ei ainakaan synnyttäneelle äidille, joka on tuskissaan vääntänyt jälkikasvua maailmaan 12 tunnin ajan...

Ja niin oli upea tatuointi jalassani.

Lääkärin varoituksista huolimatta (sillä kärsin harvinaisesta verenvuototaudista eikä lääkärini ollut järin inostunut tatuointihaaveistani) sen otin ja kyllä tuo tatuointikin muotoutui ihan upeaksi, vaikka parantuminen vei vähän pidemmän aikaa, kuten aina kohdallani.

Nyt haaveilen jo toisesta, ehkä kolmannestakin tatuoinnista. Ja edelleen niistä perhosista, tai ehkä inkatyyppisestä auringosta, niskassani tai siellä lapaluiden välissä. Jotain maagista siinä pitäisi olla, perhosia ehkä voisi olla kolme, niinkuin perheessämme jäseniä...

Huomaan myös seuraavani tämän tästä amerikkalaisia TV-sarjoja: L.A. Inkiä ja Miami Inkiä, enkä voi olla ihastelematta toinen toistaan upeampia tatuointeja. Pidän tatuointeja omana taiteenlajinaan, enkä missään nimessä vanhoillisesti ainoastaan vankilakundien tai muuten laitapuolen ihmisten juttuna. Ei, kyllä tämäkin on oma taiteenlajinsa, ja ikuinen sellainen.

Joten kyllä tatuoinnin ottamista kannattaa miettiä tarkoin. Itse haaveilen useammista tatuoinneista, mutta mitään hirmu isoa tatuointia en silti ottaisi, sillä sitä sitten kannat mukanasi lopun ikäsi. Toki tänä päivänä on erilaisia laser-hoitoja tms., joilla tatuoinnin voi poistaa, mutta tämä ja mahdolliset tulevatkin taideteokset ihollani matkaavat mukanani hautaan asti...